Jukan vihertuuletuksia

En aio tässä kehua, kuinka hyvää liha- kana- ja kalaruoka on. En aio myöskään vihjata, että nahka- ja turkistuotteet olisivat sitä, mitä kannatan erityisesti. Jokainen tekee niiden suhteen omat päätöksensä.

Itse olen kovin eläinrakas ja sen vuoksi pyrin käyttämään vain tuotteita, joihin ei ole käytetty kuollutta eläintä. Eläimet ovat hyvin tärkeitä ainakin minulle. Omaan elämääni kuuluvat aktiivisesti kissat, koirat ja kalat. Toki olen elänyt marsujen ja yhden kaninkin kanssa. Joskus olin aloittamassa jopa jyrsijätuomarin uraa, mutta sen kyllä päätin jättää muiden hommaksi. Sen sijaan akvaarioseuratoiminta on minulle erityisen tuttua.
Eläinten läheisyys on jotenkin luonnollinen tila minulle. Monet koirat tulevat iloisesti haistelemaan housunlahkeitani, eivätkä kissatkaan yleensä säntää pakoon minua. Itse asiassa monien eläinten hyväksyvä suhtautuminen tuo iloa ja rauhoittavaa tunnetta elämään. Erityisesti silloin, kun olen ollut koulukiusattu, eläinten aito läheisyys on ollut silloin se tärkein asia, joka on antanut voimaa. Uskon monien muidenkin vammaisten saavan elämäänsä lemmikeistä iloa. Sama varmasti koskee erityisesti vanhuksia, mutta myös kaikki muutkin saavat niistä iloa. Eläimiltä voi oppia paljon, kuten jonkin verran välittämisen ja läsnäolon tärkeyttä, luottamuksen osoitusta ja rauhallista olemista.

Meidän ihmisten tulisi toimia eläinten hyväksi enemmän. Moni voi vähentää eläinperäisten elintarvikkeiden käyttämistä ja korvata ne kasviksilla ja vihanneksilla. Eettisesti hyvät valinnat ovat koko maailmaa koskettavia.

Täällä Turussa erityisen tärkeää on saada Eläinten hyvinvointikeskus toimintaan kunnolla. Siellä on tarkoitus majoittaa niin loukkaantuneita luonnonvaraisia eläimiä kuin myös löytölemmikkejä, kunnes ne löytävät oman tai uuden kodin. Meidän kuuluisikin panostaa eläinten oloihin enemmän, sillä sen avulla saadaan moni eläin parempiin oloihin ja samalla moni eläinten ystävä onnelliseksi. Ensimmäinen suuri asia olisi tasa-arvo: koiravero pois tarpeettomana. Hyvinvointikeskukseen tulisi palkata useampi työntekijä - ja ennen kaikkea tilojen tulisi olla riittävän hyvät toimintaa ajatellen.
Voimme pohtia myös sitä, miten saisimme lemmikkimme onnellisemmiksi. Vaikka useimmin eläimet tyytyvät vähempään kuin me ihmiset, olisi hyvä tehdä paljon työtä näiden ystäviemme eteen.
Odottelen kommenttejanne.

t. Jukka

Tällä hetkellä moni suomalainen seuraa päivittäin Big Brotheria. Se on aika hyvä ohjelma monellakin tavalla. On totta, että eräät asukkaat arvostelevat jyrkästikin muita, mutta ymmärrän sen. Toki henkilöarvostelusta voisi mennä tunnearvosteluun. Se tarkoittaa tunteiden läpikäymistä. Se olisi huomattavasti mukavampaa kuin koettu henkilöiden analysointi.

Joskus kuitenkin Big Brotherissa harrastetaan läheisyyttä. Jotkut pitävät toisistansa kiinni, vaikka ei olisikaan kyse häätöäänestyksestä. Monet halaavat toisiansa usein.

Mietipä, kuinka lähellä sinä olet jotakuta muuta. Junassa tai linja-autossa joku ventovieras saattaa istahtaa viereesi. Se läheisyys kuitenkin on ehkäpä intiimeintä jollekulle ihmiselle, joka on muuten ”yksin”. Toisaalta moni puhuu seksistä ainoana läheisyyden muotona. Jotkut inhoavat kosketusta. Voidaankin siksi miettiä, mikä tässä maassamme aiheuttaa läheisyyden väheksynnän.

Meitä ihmisiä ei ole aina kannustettu käyttämään läheisyyden mahdollisuuksia hyväksi. Miltei jokainen kaipaa sitä aitoa hellää kosketusta ilman kieroa taka-ajatusta. Sisimmässään suurin osa varmasti toivoisi jonkun olevan lähellä läsnä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ihminen tarvitsee sen kuuluisan lähimmäisenrakkauden ympärilleen.
Miten olisi läheisyyden harjoittaminen Big Brotherin tapaan esimerkiksi halaamalla kolmea ihmistä päivässä?

Olemme juuri saaneet tiedon Kauhajoen tragediasta. Monia muitakin tragedioita on sattunut, mutta eniten minua koskettavat Jokelan ja Keravan tragediat. Itse olen kirjoittanut ylioppilaaksi Jokelan lukiosta 1996 ja asunut Jokelassa vuosina 1991 - 2005, vaikka olen toki oleillut Jokelassa paljon senkin jälkeen. Keravalla taas olen asunut elämäni neljätoista ensimmäistä vuotta.

Nyt viimeistään jokaisen tulisi miettiä, kuinka voitaisiin auttaa yhteiskuntaa ennaltaehkäisemällä ihmisten pahoinvointia. Ketkä syrjäytyvät? Monet kärsivät liian monista syistä.

Mielestäni joka kunnan olisi tehtävä ennaltaehkäisysuunnitelma koskemaan kaikkia kuntalaisia. Syrjäytymisen kierteet tulisi katkaista mahdollisimman äkkiä. Kenelläkään ei ole oikeutta kiusata tai väheksyä toista. Torjutuksi tuleminen tavalla tai toisella vaikuttaa ihmisen minäkuvaan. Kielteinen minäkuva taas vaikuttaa siihen, että ihmisen aivot toimivat tietyllä tavalla. Tietenkin biologia säätelee myös aivojen toimivuutta.

Seuraavaksi tulisi ryhtyä sanoista tekoihin. Kenellä on aikaa tähän, kun työ ja opiskelut tuntuvat vievän kaiken ajan? Jos jokainen antaisi aikaa jonkin verran läheisilleen, olisivat asiat helpompia. Emme tarvitse surua ja murhetta sen enempää kuin mitä luonnollisesti elämä tuo tullessaan.

Mielenterveysasioissa on oltava toki varovainen. Silti ennaltaehkäisyn asemaa tulee vankistaa. Ennaltaehkäisyn piiriin on otettava kaikki ihmiset, myös ne, joille annetaan jälkeenpäin korjaavaa hoitoa.

Odotan kommentteja.

Haluan ottaa esille asian, josta ei uskalleta paljon puhua. Ymmärrän sen, koska sen mahdolliset seuraukset saattavat pelottaa asiakasta liian paljon.

Olen kuullut monia huolestuttavia tapauksia tutuiltani. Sosiaalityöntekijä on saattanut alkaa huutaa asiakkaalle ihan syyttä suotta. Tiedän monien saaneen kohdallensa vinoiluja, joissa sosiaalityöntekijä on kehdannut kysyä asiakkaaltansa ilkkuvaan sävyyn jotakin sellaista kuin ”Mitä sinäkin olet muka saanut aikaan elämässäsi?”.

Ylipainoisia moni sosiaalialan ihminen tuntuu väheksyvän. Itsekin vatsakkaampana tyyppinä olen kerran joutunut inttämään kunnolla todella typerästä asiasta. Sosiaalityöntekijä oli vahvasti sitä mieltä, että minulla on alkoholiongelma! Tämä on erittäin suuri vitsi, koska kulutan alkoholia keskimäärin annoksen kuukautta kohden. Tämä on vieläpä sellaista kulutusta, että juon sen koko määrän (eli noin 12 annosta vuotta kohden) noin kuuteen iltaan vuoden aikana. Ylipaino on muutenkin kovin herkkä ja intiimi asia. Sen kuitenkin voi ottaa puheeksi asiallisesti, ilman, että loukkaa asiakasta.

Sosiaalityöntekijä saattaa olla myös sellainen, että hän vaatii asiakasta ottamaan vastaan minkä työn tahansa. Joskus se voi olla perusteltuakin. Kuitenkin omalla kohdallani sattui tapaus (juuri tuo edellä mainitsemani), joka oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt lopettaa opiskeleminen (olinhan jo yli 25-vuotias) ja siirtyä työelämään ottamaan epäpätevänä peruskoulun luokanopettajan sijaisuuksia. Toki työkokemus olisi edukseni, mutta valitettavasti en halua ottaa vastuuta asiasta, jota en hallitse riittävän hyvin.

Mikä sitten olisi avuksi? Oma ideani olisi seuraava: kaikki asiakastapaamiset videoitaisiin, jotta syytökset voitaisiin todeta, ettei omia suojeltaisi sosiaalityön puolella. Rangaistus olisi erityisen kova: kuukauden palkka nöyryyttämiseen syyllistyneeltä sosiaalialan ammattilaiselta pienennettäisiin minimitoimeentulotuen suuruiseksi. Se olisi reilua. Valitettavasti kuntatasolla asiaa ei voi mahdollistaa. Kuitenkin sanktiokäytäntö voisi olla erittäin hyvä, sillä se voisi herättää sosiaalityön ammattilaiset tarkastelemaan omaa asennettaan. Kukaan ei ole täydellinen -fraasi sopii tähän kohtaan vallan mainiosti.

Tiedän, että sosiaalityöntekijöissä on paljon hyviä tyyppejä, jotka osaavat suhtautua asiakkaaseensa kannustaen ja asiallisesti. Itsekin olen kohdannut sellaisia. Useimmat sosiaalityön asiakkaat tarvitsevat tukea (muutakin kuin rahallista) - nolaaminen ja nöyryyttäminen eivät ole tukimuotoja. Masentaminen tehoaa vain erittäin harvoihin myönteisesti. Kannustamalla voidaan saavuttaa tuloksiakin. Tietenkään kaikkia ei voida auttaa täysin samoilla keinoilla, vaan joidenkin kohdalla tarvitaan hiukan enemmän panostuksia, kuten työpaikan etsimiseen annettavia neuvoja.

Jään odottamaan kommenttejanne.

Olen pohtinut itselleni ihantellisia työpaikkoja. Nykyinen koulutukseni ei valmista suoranaisesti opinto-ohjaajan tehtäviin, mutta sen alueen tehtävät ovat niitä minulle läheisimpiä. Toisaalta julkisuudessa puhutaan opintojen keskeyttämisistä ja alojen vaihtamisista paljon.

Työvoimatoimistoissa työskentelee ammatti- ja koulutustietopalveluissa ihmisiä, joilla on kaupallinen koulutus. He taatusti osaavat etsiä tiedot, missä jotakin tiettyä koulutusta koulutusta järjestetään. Onko heillä silti tietoa siitä, mitä se koulutus oikeasti on? Itse olen ollut harjoittelussa vastaavassa paikassa ja ymmärtääkseni vaatimukset eivät ole olleet kovin korkeat. Mielestäni tämä ei vastaa sitä tarvetta, mihin yhteiskunta tarvitsee apua. Ammatinvalinnanohjauksessa tarvitaan ammatinvalintapsykologia, mutta hänen tehtävänsä on kartoittaa opiskelu- ja oppimistaitoja. Lisäksi ammatinvalintapsykologien vastaanotolle on pitkät jonot.

Mihin siis voi mennä sellainen opiskelija, jonka opiskelut ovat keskeytyneet syystä tai toisesta? Mihin kuuluu mennä sen opiskelijan, jonka oppilaitoksessa ei ole saatavilla opinto-ohjaajan palveluja? Missä voisi alanvaihtoa harkitseva ihminen pohtia ääneen tilannettaan? Koulut eivät ohjaa ulkopuolisia ihmisiä opinnoissa ja työvoimatoimistojen palvelut ovat riittämättömät. Osa ihmisistä tarvitsee hiukan pitempää seurantaa kuin sen yhden käynnin.

Tämän vuoksi kunnallinen opintoneuvoja olisi tarpeellinen. Sinne voitaisiin ohjata niin sosiaaliviraston ihmisiä kuin muitakin apua tarvitsevia. On tärkeää, että jokainen ihminen löytäisi itselleen mielekkään alan. Tietenkään kaikista ei voi tulla aivotutkijoita tai lakimiehiä, mutta onneksi moni tyytyy hiukan lyhyempäänkin koulutukseen ja osaa iloita sen tuoman ammatin kokemuksista. Tällaisessa opintoneuvojan virassa toimivalle olisi sopivana vaatimuksena joko kasvatustieteellinen koulutus, johon kuuluisi erityispedagogiikankin opintoja tai muu korkeakoulututkinto, jossa olisi ainakin 85 opintopistettä kasvatustieteellisiä opintoja.

Jään odottamaan kommentteja.

Mitä tarkoittaa toiseus?

Lyhyesti ja ytimekkäästi toiseus on olemista valtavirrasta poikkeavana. Toiseudessa eläminen on haastavaa, sillä ennakkoluulot, syrjintä ja asenteet aiheuttavat stressiä riittävästi. Itse katson maailmaa yksikätisenä ja huonokuuloisena - siis erilaisena ihmisenä muihin verrattuna. Toiseuteni kuitenkin antaa mahdollisuuksia asettautua muiden ihmisten asemaan.

Tunnettuja toiseuteen liitettäviä vähemmistöryhmiä ovat sukupuoleltaan toiset (yleisimmin naiset), ikäryhmät (usein lapset, nuoret ja vanhukset), seksuaaliset vähemmistöt (joista a- ja biseksuaalit vaietaan helposti), vajaakuntoiset (sekä fyysisesti että psyykkisesti) ja etniset sekä kielelliset vähemmistöt. Itse asiassa jokainen voi joutua ainakin hetkellisesti toiseuden kokijaksi.

En vähättele hetkellistäkään toiseutta, mutta mielestäni elämää hallitsevaa toiseutta on tämän ajan Suomessa syytä huomioida enemmän. Yhteiskuntamme on moninainen ja sen vuoksi kaikkien toiseudessa elävien aikuisten tulisi tukea toisiansa. Tämä kuitenkin on vain ideaalitila. Asenteiden muutos itse kullakin voi parantaa edes hiukan tätä maailmaa.

Kuinka sitten voisi yhdistää esimerkiksi naisparin ja syvästi uskonnollisen maahanmuuttajamiehen, jonka uskonnon kulttuurissa naisella on tietty asema ja parisuhteeksi hyväksytään vain naisen ja miehen välinen liitto? Maahanmuuttajille voi olla kulttuurishokki, kun he kohtaavat samaa sukupuolta olevia pariskuntia. Entäpä sitten, miten hyvät naisparin tiedot maahanmuuttajan kulttuurista? Tiedon lisääminen on tässä tilanteessa ehdottomasti se tärkein tehtävä. Tietenkään asiat eivät ole näin mustavalkoisia. Jotkut maahanmuuttajat voivat hyvinkin olla naisparimyönteisiä, kuten moni naispari voi tuntea uskontojen kulttuurit todella hyvin.

Olen itse saanut kritiikkiä siitä, että rinnastan usein homomiehiä ja vammaisia toisiinsa. Itse asiassa tässä onkin erittäin tärkeää huomata toiseuden hyväksyminen. Tunnen molemmista ryhmistä todella mukavia ihmisiä ja olen heidän puolellansa koko sydämestäni. Valitettavasti olen saanut tietooni niin homovastaisia vammaisten mielipiteitä kuin vammaisvastaisia homojen mielipiteitä. Tällainen käyttäytyminen on minusta hyvin erikoista. Onko toisten toiseus sietämätöntä vai ollaanko meidät yhteiskunnallisesti tarkoitettu vainoamaan toisiamme? Itse en hyväksy sellaista asennetta.

Ehdotan ratkaisuksi kunnallisten tasavertaisuusryhmien perustamista. Näin ollen foorumi olisi selkeä, ja toiseudessa eläville olisi olemassa yhteisen suvaitsevaisuuden ryhmä, joka ajaisi yleistä suvaitsevaisuutta. Ryhmässä voisi esimerkiksi olla maahanmuuttaja, seksuaalivähemmistöön kuuluva, vammainen, vanhus, nuori, mies ja nainen.

Jään odottamaan kommenttejanne.